Darkness Reared Its Head

Kasarin ulkopuolelta

2010-11-08T18:39:00.000+02:00

Stam1nan Antti "Hyrde" Hyyrynen

Terveppä terve taas pitkästä aikaa. Tämän tekstin ajatuksena olisi kertoa hieman omista suosikkibändeistäni, jotka eivät ole sitä perinteistä kasariheavyä. Olen nimittäin pikkuhiljaa alkanut kuuntelemaan hieman modernimpaakin kamaa iki-ihanan 80-luvun metallin lisäksi. Hyviä bändejä sieltäkin löytyy.

Lamb of God

Yksi nykyisistä suosikkiyhtyeistäni. Pitkään ainoastaan kappale Laid To Rest oli tuttu, mutta pikkuhiljaa olen tutustunut myös muuhun bändin tuotantoon. Yhtyeen musiikissa tärkein elementti on ehdottomasti uskomaton riffittely. Kitaristit Willie Adler ja Mark Morton piiskaavat instrumenteistaan irti sellaisia riffimysrkyjä, että heikomman on vaikea pysyä perässä. Riffit ovat erittäin teknisiä, mutta eivät koskaan pelkästään teknisyyden itsensä vuoksi, vaan ne ovat tiukasti sidoksissa itse kappaleeseen ja sen toimivuuteen. Toinen uniikki piirre tässä bändissä on rumpali Chris Adler, jolla on täysin oma ja erikoislaatuinen tyylinsä. Albumeista kokonaisuutena ovat tuttuja Ashes of the Wake ja Sacrament, jotka kummatkin kertovat ehtaa metallin ilosanomaa parhaalla mahdollisella tavalla. Live-elämystä odotellessa.

Mokoma
Suomalaista osaamista parhaimmillaan. Tämä bändi kykenee tuottamaan niin haikean melodisia kappaleita, kuin suoraa turpaan vetäviä thrashtykityksiäkin. Vokalisti Marko Annala on ehdotonta oman maamme eliittiä myös sanoituksien puolella, mainitsemattakaan miehen kyvystä saada aikaan sekä puhdasta että murinalaulua erinomaisen hyvin. Kuunnelkaapa peräjälkeen vaikkapa kappaleet Silmäterä ja Valapatto, niin huomaatte kuinka monipuolinen yhtye on kyseessä. Levyistä ovat itselleni tutuimmat varmaankin Kuoleman Laulukunnaat sekä Kurimus, jotka molemmat toimivat itselläni erinomaisen hienosti.

Stam1na
Hiukan oudompi bändi vielä itselleni, mutta selkeitä huippubiisejä löytyy jo useita. Tässäkin pumpussa hienointa on mielestäni riffittelyn lisäksi vokalisointi, jonka Antti Hyyrynen hoitaa varsin mainiosti kitaroinnin ohella. Mies mutisee, lausuu, huutaa, ärisee ja laulaa tekstejään sellaisella intensiteetillä, että Stam1nan kappaleita kuuntelee jo pelkästään siitä ilosta. Vielä kun biiseissä on paljon eri kerroksia ja pieniä yksityiskohtia myös instrumentaalijuttujen puolella, on käsissä varmasti huippulaadukasta musiikkia. Suosittelen ummikoille biisejä Kadonneet Kolme Sanaa, Eloonjäänyt ja Paha Arkkitehti.

Kiuas
Jälleen kotimaista tuotantoa. Tämä bändi yhdistelee parhaita puolia niin power-, speed-, kuin perinteisestäkin heavymetallista, ja löytyypä joukosta hieman extrememetallin vaikutteitakin. Voidaankin puhua varsinaisesta hybridimetallista. Juuri bändistä eronnut Ilja Jalkanen tekee hienoa työtä mikin takana, omaten varsin persoonallisen äänen ja osaten käyttää sitä mainiosti monilla eri tyyleillä. Myös kitaristi Mikko Salovaara erottuu edukseen hienoilla riffeillään ja sooloillaan. Kokonaisiin albumeihin tutustuminen on vielä pahasti kesken, mutta uusimman Lustdriven-plaatan eräs riffi sytytti minut tutustumaan yhtyeen musiikkiin tarkemmin. Riffi löytyy biisistä nimeltä Aftermath.

Opeth
Top3-bändejä itselleni. Minun ja Opethin välisestä suhteesta saa selville paljon lukemalla edellisen tekstini. Kyseessä on kaikin puolin jumalainen yhtye, joka omaa niin uskomattoman tasaisen tuotannon, että moista on vaikea edes ymmärtää. Yhtyeen musiikkia on melko vaikea kuvailla, mutta yritin parhaani jo mainitussa edellisessä tekstissäni. Mikael Åkerfeldt on ihq <3

Muista bändeistä on mainittava vielä ainakin Pantera, jos bändin haluaa moderniin metalliin laskea. Dimebag Darrellin riffit ovat ns. musiikkia korvilleni. Huomiota saavat myös hyvin lambofgodmainen Machine Head, Jari Mäenpään luotsaama melodinen Wintersun ja huikeaa soitinmasturbaatioita esittelevä Dream Theater. Viimeksi mainittu bändi on mielestäni hyvinkin mielialamusiikkia, se kun tuppaa välillä kuulostamaan melko tylsältä ja tarkoituksettomalta, kun taas tietyssä mielentilassa kaikki se kikkailu tuottaa allekirjoittaneelle suurta mielihyvää.

Lopuksi haluan kysyä, että minkä levyarvostelun haluaisitte minun tekevän seuraavaksi? Toiveita otetaan vastaan (:

Mustan Veden Puisto

2010-09-09T17:48:00.000+03:00

Tällä kertaa syynissä on siis Opeth-nimisen laulu- ja soitinyhtyeen vuonna 2001 julkaisema Blacwater Park -albumi. Kyseinen bändi ja levytys edustavat kumpainenkin minulle musiikin täydellisyyttä parhaimmillaan, sillä Opethin musiikki painii täysin omassa sarjassaan ollen ehkä tunnelmallisinta taidetta jota maailmassa on. Raskaus ja raakuus yhdistyvät kyseisen ruotsalaisbändin musiikissa jazz, proge, blues, ambient ja ties mihin muihin vaikutteisiin täysin uniikilla tavalla.

The Leper Affinity
Levyn käynnistää kaiuittimista kuuluva nuotti, joka hitaasti kasvaa ja kasvaa kohti lopullista räjähdystä purkautuen näin hienoon koukroiseen riffiin ja sitä kautta laulaja/kitaristi Mikael Åkerfeldtin demoniseen murinavokalisointiin. Heti alussa käy varsin selväksi, että Opethin kaikki muusikot ovat todellisia virtuooseja: Åkerfeldtin ja Peter Lindgrenin kitarat jylläävät melodisen raskaina - luoden kuitenkin hieman "kelluvan" soundin jota ei metallimusiikissa usein kuule - , rumpali Martin Lopez soittaa todella rennon svengaavasti ja toinen Martin, basisti Mendez bassottelee omia kuvioitaan kaiken taustalla. Martinien soittoa saa ihastella varsinkin kappaleen rauhallisemmissa osioissa, joissa Opethin todellinen vahvuus, raskaiden ja kauniiden osioiden yhdistäminen saumattomaksi kokonaisuudeksi, pääsee todella esille. Myös kappaleen kitarasooloa on syytä kehua. Mitään shredausta on Opethin sooloilta turha odottaa, sillä kaikki bändin kitarasoolot ovat poikkeuksetta haikean melodisia. Biisi loppuu hienoon melodiointiin ja sitä seuraavaan piano-outroon. Biisi antaa levystä todella hyvän kuvan kaikkine tunnelmointeineen ja sopiikin näin ollen startteriksi erinomaisesti.

Bleak
Toinen biisi käynnistyy sekin koukeroisella ja melko epäheavymaisella riffittelyllä jota Åkerfeldtin murisemat synkät lyriikat säestävät mainiosti. Raskaampaa teemaa toisetaan alussa muutaman kerran, mutta sen jälkeen pääsee biisin todellinen luonne esiin: riffi vaihtuu ja laulu muuttuu puhtaaksi. Tällä kertaa Åkerfeldtin lisäksi ääneen pääsee levyn tuottanut Steven Wilson, joka laulaa muutaman puhtaista säkeistöistä. Miehen ääni on hyvä, mutta itse pidän enemmän bändin oikean laulajan vokaaleista. Keskiosassa Opethin jo mainittua uniikkia tunnelmaa korostaa hieman ambientvaikutteinen osio, jossa jo pelkästään erilaisia kitararaitoja tuntuu olevan päällekkäin useita, eikä sitä oikein tiedä mitä kaikista niistä yhtä aikaa soivista melodioista oikein kuuntelisi. Loppupuolella puhdas laulu vaihtuu jälleen murinaksi, ja tämä tapahtuu niin yllättäen ja voimakkaasti, että allekirjoittanut saa kylmiä väreitä joka ikinen kerta. "This is all you need!" Mikael mörisee ja bändi kiihdyttää vielä lopussa tahtiaan, minkä jälkeen kappale loppuu ääninauhan rikkoutumisen särinöihin.

Harvest
Levyn ainut kokonaan puhtaasti laulettu ja pelkästään cleaneja kitaroita sisältävä kappale kohoaa Bleakin kuolinvuoteelta. Biisi on todella syksyisen tunnelmallinen, eikä vähiten vaeltelevan päämelodiansa vuoksi. Mikaelin laulu on jälleen erinomaista laatua, ja on myös pakko kehua Martin Lopezin hyvää fiilistä rumpujen takana. Kyseinen kappale toimii ainakin itselläni parhaiten pimenevinä syysiltoina, ja kun biisin todella jazzvaikutteinen kitarasoolo saa vuoronsa, ovat kylmät väreet jälleen totisinta totta. Aivan loistavavasta kappaleesta on jälleen kyse, ja Opeth todistaa jälleen hallitsevansa rauhallisen, akustisen tunnelmoinnin raskaan runttauksen ohella.

The Drapery Falls
Tämä mystisesti nimetty kappale on, mikäli se on edes mahdollista, jopa edeltäjäänsä tunnelmallisempi. Tätä sävelteosta onkin usein luonnehdittu todelliseksi mielialamusiikiksi, ja sen maalailevat kitaraosiot toimivatkin parhaiten juuri silloin, kun sattuu olemaan jo valmiiksi hieman surullisella tuulella. Keskivaiheilla alkavat murinavokaalit ilmentävät jälleen kerran niin suunnatonta vihaa, että melkein sitä alkaa jo itseäkin pelottaa. Varsinkin "You turn your back and you walk away, never again" säe tulee Mikaelilta sellaisella voimalla, että ei voi muuta kuin nostaa hattua ja korkealle. Tämän jälkeen tehdäänkin sitten todellinen täyskäännös, ja akustiset kitarat hyppäävät biisiin mukaan, kuten tekevät myös kauniisti lauletut puhtaat säkeistöt. Lopussa kerrataan vielä alun maalailevan haikeita melodioita, ja biisi saa arvoisensa päätöksen.

Dirge For November
Tämän biisin keskeisen sanoman voi sisältää pelkästään lukemalla ja ymmärtämällä kappaleen nimen. Todellista tunnelmamusiikkia siis tarjolla jälleen kerran. Alussa Mikael yltää levyn koskettavimpaan laulutulkintaansa ja uskomattomat kitaramelodiat seuraavat toisiaan. Ja juuri kun Opeth on saanut kuuntelijan turrutettua haikeaan mielialaan, tekee se yllättäen täyskäännöksen ja Lopezin polkemat tuplabasarit astuvat esiin murinavokaalien säestäminä. Mistään blastbeatista ei toki ole kyse, sillä tempo pysyy koko ajan juuri sopivana siihen, ettei kappaleen alussa saavutettu maaginen ote häviä, vaan pikemminkin muuttuu hieman toisenlaiseksi. Lopussa palataan jälleen kauniiden kitaraosioiden pariin, eikä tämä kappale varmasti jätä ketään kylmäksi.

The Funeral Portrait
Biisi käynnistyy lyhyen akustisen intron jälkeen ehkäpä levyn metallisimmalla riffillä, ja tietenkin mukana ovat aina yhtä loistavat Mr. Åkerfeldtin murinat. Tällä kertaa miehen tulkinnasta tulee jotenkin sairas fiilis, mikä on tässä tapauksessa ainoastaan hyvä asia. Kappale yhdistelee jälleen tuttuja Opeth-elementtejä, alkaen loistavista kitarasooloiluista ja päättyen Martin Mendezin hienoihin bassokuvioihin, mutta ei tarjoa oikeastaan mitään uutta ja ihmeellistä. Jos joku kappale pitäisi laskea muita huonommaksi tällä levyllä, se varmaankin olisi juurikin Funeral Portrait. Huonosta kappaleesta ei kuitenkaan ole kysymys, sillä lähes mikä tahansa muu kappale kalpenee selvästi tämän rinnalla.

Patterns In The Ivy
Seuraavana on vuorossa lyhyt instrumentaali, jossa Mendezin pompottama basso pääsee hyvin esille, kuten myös Steven Wilsonin ideoima pianomelodia. Hyvä ja tunnelmaa nostattava välipala, joka sopii maistuu hyvin ennen albumin monumentaalista päätöskappaletta.

Blackwater Park
Tästä se lähtee, yksi Opethin ja samalla koko maailman hengästyttävimmistä biiseistä. Kappale alkaa hieman samoissa merkeissä kuin aloitusraita Leper Affinity: alkunuotti kasvaa hitaasti kohti räjähtävää riffiä. "Confessor of the tragedies of man, lurking into cores of us all" Åkerfeldt mörisee räjähtävällä vimmalla, ja kylmät väreet kulkevat jälleen pitkin allekirjoittaneen selkäpiitä. Raastava riffittely ja murina jatkuvat hetken, ja juuri kun kuuntelija alkaa jo anoa armoa, ne loppuvat ja tilalle astuu hiipivä kitaramelodia. Melodia rauhoittelee kuulijaa, viettelee häntä kohti Puistoa Jossa Vesi On Mustaa... Melodia muuttuu välillä, mutta pysyy kuitenkin tarvittavan rauhoittavana, kunnes... BÄNG ja särökitarat saavat jälleen vallan ja Mikael mörähtää mikkiin. "Lepers coiled neath the trees, dying men in bewildered soliloquys" hän örisee ja tunnelma muuttuu kertalaakista jälleen sairaan synkäksi. Itse en taaskaan, kymmenien kuuntelukertojenkaan jälkeen, voi muuta kuin ihmetellä tätä suunnattoman vihan monumentaalista ilmentymää. Hatunnoston paikka, taas kerran. Kappale jatkuu samoissa merkeissä loppuaan kohden, jossa mukaan astuu myös pariin otteeseen kertaantuva ja mukavan tarttuva kitaramelodia. Lopussa Lopez hakkaa ja polkee rumpujaan kuin hullu ja Mikael karjuu "Sick liaisons raised this monumental mark, the sun sets forever over Blackwater Park". Sitten esiin hyppää lyhyt, puhdas outro, ja kaikki on ohi.

Kaikkiaan kyseessä on siis aivan loistava levy, jonka jokaisen itseäänkunnioittavan musiikki-ihmisen pitäisi mielestäni kuulla. Vaihtelua albumilla on runsaasti, ja vaikka kappaleet ovat järjestään 10-minuuttia pitkiä, ei meno käy missään vaiheessa puuduttavaksi. Mikael Åkerfeldt on yksi aikamme suurimmista neroista.

Arvostelussa: Megadeth - Endgame

2010-08-29T19:02:00.001+03:00

Endgame, julkaistu 9.9.2009

Tämä Megadethin 12. studioalbumi esittelee tällä kertaa maestro Dave Mustainen lisäksi kitaristi Chris Broderickin, rumpali Shawn Droverin ja basisti James LoMenzon. Dave on tälle albumille saanut haalittua kasaan loistavan läjän muusikoita, ja jälki on sen mukaista. Tuottaja Andy Sneapin loihtimien todella hienojen soundien höystämänä kuullaan pitkästä aikaa erittäin aggressiivinen ja nopea, mutta samalla ilahduttavan melodinen Megadeth, joka ei tällä kertaa jätä ketään kylmäksi. Itse nostaisin tämän albumin jopa 'Dethin parhaiden levyjen joukkoon.

Dialectic Chaos (2.26)
Albumi käynnistyy poikkeukselliseen tapaan instrumentaalikappaleella. Biisi lyö kuuntelijalle luun kurkkuun heti ensisekunneista lähtien tarjoillen nopeita ja melodisia kitarakuvioita, joita Dave ja Chris vuorotellen tykittävät, sekä rivakkaa rumpalointia Shawnilta. Kappale on juuri sopivan pituinen instrumentaaliksi, ja onnistuu johdattelemaan kuuntelijan levyn sisälle erinomaisesti. 9.5/10

This Day We Fight! (3.27)
Levyn ensimmäinen "oikea" biisi starttaa heti avausraidan perään, ilman taukoa. Biisi nostattaa väkisinkin hymyn huulille heti alusta pitäen: Thrash metal is back! Kappale on juurikin loistavaa thrashtykitystä alusta loppuun, jättäen kuuntelijan lopuksi haukkomaan henkeään. Daven vokalisoinnit kuulostavat ilahduttavan hyviltä, ja lyriikat ovat pirullisen vihaiset. Headbängäys on pakollista tämän kappaleen tahtiin. Tälle loistavalle thrashbiisille ei voi antaa kuin 10/10

44 Minutes (4.37)
Hengästyttävän aloituskaksikon jälkeen Dave kumppaneineen löysää tempoa aavistuksen. Tämä biisi edustaa hieman melodisempaa puolta nyky-Megadethistä, tuoden mieleen vuoden 1992 klassikon Countdown To Extinctionin. Sanoitukset ovat jäälleen hyvät, ja Dave "laulaa" ne omalla loistavalla tyylillään. Kappaleen suurin plussa on kuitenkin upea kitarointi, varsinkin Chrishin soolo on aivan loistavaa kuuneltavaa kaikessa melodisuudessaan. Viimeistään tässä vaiheessa käy selväksi, että mies on aivan täydellinen virtuossi oman instrumenttinsa kanssa. 9.5/10

1,320 (3.50)
Ja sitten onkin jälleen aika kiihdyttää. Hienon riffin saattelemana käyntiin lähtevä biisi kertookin juuri kiihdytysajosta, kaikesta siitä adrenaliinin vyörystä, joka ottaa kiihdytysajajan valtaansa kun auto syöksyy järkyttävää nopeutta pitkin rataa. Biisin alkupuoli rullaa jo kiitettävällä temmolla, mutta loppuosassa bändi innostuu nostamaan nopeuttaan vielä entisestään, ja ainakin allekirjoittanut ei voi kuin hymyillä typeränä kuunnellessan kun Dave ja Chris runkkaavat kitaroistaan toinen toistaan hienompia sooloja. 10-/10

Bite The Hand (4.01)
Seuraavaksi vuoroon tulee ehkäpä albumin heikoin raita, joka sekin on kuitenkin erittäin hyvää tasoa. Varsinkin biisin kertosäe on mielestäni aika huono. Se ei kuitenkaan haittaa niin paljoa, etteikö kappaleen muista hyvistä osuuksista voisi nauttia täysin rinnoin. Tässä vaiheessa täytyy sanoa, että kyseessä on erinomaisen tasainen levy, koska kaikki biisit erottuvat siltä edukseen, eikä heikkoja tai edes "hyviä" kappaleita ole mukana. Bite the Hand saa arvosanakseen 9/10

Bodies (3.34)
Seuraava biisi alkaa Daven laulun saattelemana hieman verkkaisemmalla riffittelyllä. Biisin sanat ovat jälleen tuttua Dave-tasoa ja varsinkin kertosäe pistää hymyilyttämään. And all along the road, All the bodies left behind, May all have been good friends, Just not good friends of mine. Niimpä niin. Kappaleen paras osuus on kuitenkin tälläkin kertaa Chrisin soolo. Eihän tuollaisesta upeasta fraseeurauksesta voi olla pitämättä? Biisi loppuu mystiseen kitaran surinaan ja saa arvosanaksi 9+/10

Endgame (5.57)
Albumin nimikkoraita ja samalla myös levyn pisin biisi jatkuu suoraan Bodiesin lopusta. Kappale alkaa pelottavalla kitaroinnilla ja megafooniin huudetuista tiedotteista. Dave maalailee sanoituksissaan apokalyptisia mielenmaisemia ja kritisoi Yhdysvaltain johtajia rankalla kädellä. Kappale on ehkäpä levynsä moniosaisin ja myöskin vaikeiten aukeava teos, mikä on kuitenkin vain hyvä asia. This is the end of the road, This is the end of the line, This is the end of your life, This is the Endgame. Jälleen kerran on sanottava, että kitarointi esiintyy tässä biisissä edukseen, ja myös Shawn loistaa rumpujensa takana, kuten kaikissa muissakin biiseissä. Tämä hieman mystinenkin, ulosfeidautuvaan sooloiluun loppuva biisi saa pisteikseen 10-/10

The Hardest Part Of Letting Go...Sealed With A Kiss (4.42)
Levyn pakollisen balladin vuoro. Cleanilla introlla starttaava biisi edustaa Megadethia kaikkein melodisimmillaan, ja sopii hyvin tasapainottamaan muuten melko raskassoutuista levyä. Sanoituksen ovat täynnä katkeruutta ja tuskaa: But I learned long ago, If you love someone you have to let it go, Let it go... Surullisista tunnelmista vaihdetaan hieman rivakampaan poljentoon, kun särökitarat asuvat mukaan peliin. Shawn ällisyttää biisissä muutamalla todella hyvän kuuloisella fillillä ja Chris sooloileen elämänsä kyllydestä. Kaikkiaan kappale on hyvin onnistunut ja saa 9/10 arvosanan.

Headcrusher (3.26)
Edellisen biisin haikeiden tunnelmointien jälkeen Megadeth tekee täyskäännöksen ja pamauttaa seuraavalla biisillä kuulijaansa turpaan oikein olan takaa. Tämä mielipuolisella tappingilla käynnistyvä thrashbiisi on kiistatta levynsä paras kappale. Now let the torture begin!! Dave karjaisee eikä biisin tempo tasaannu missään vaiheessa. On ilahduttavaa, että näinkin vanha bändi pystyy vielä 2000-luvulla tekemään tällaisen biisin. Tämä riffimylly saa arvosanakseen ehdottoman 10/10

How The Story Ends (4.29)
Mielipuolisen Headcrusherin jälkeen alkava How The Story Ends alkaa mukavan groovaavalla riffillä, ja sama tahti jatkuu koko biisin läpi. Eihän tuon edellisen hullun biisin jälkeen oikein napakymppiin voi osua näinkin verkkaistempoisella biisillä, mutta hommansa tämä kappale hoitaa paremmin kuin hyvin. Tasaisen varmaa Endgame-tasoa oleva biisi, jossa keskivaiheilla mausteena käytetään akustisiakin kitaroita. Biisi loppuu samaan hyvään riffiin kuin alkoikin. 9+/10

The Right To Go Insane (4.18)
Viimeinen biisi alkaa mukavalla bassointrolla ja jatkuu siitä tutun loistavalla Mustaine-riffittelyllä. Biisin säkeistöt kulkevat keskitempoisina ja aina yhtä loistavan ala-E-kielen dempatun sahauksen saattelemina. Loppuosassa biisi kiihdyttää jälleen tempoa tarjoillen muutaman todella kovan soolon ja hienon riffin, johon on hieno lopettaa näinkin loistava albumi. 9.5/10

Kyseessä on siis mitä mainioin albumi, joka - kuten sanottua - edustaa itselleni aivan Megadethin parhaimpia tuotoksia. Varsinkin kitarat ovat tällä levyllä aivan ällistyttäviä, enkä yhtään ihmettele Kerry Kingin sanoja miehen mainitessa Megadethin olevan nykyajan kitaranörttien suosikkibändi. Jos et ole tähän levyyn vielä tutustunut, niin virhe kannattaa korjata ensi tilassa. Up the Mustaine!

Headcrusher musiikkivideo

Thrashin Neljästä Suuresta (sekä vähän muistakin)

2010-08-25T18:21:00.000+03:00

Thrash metal, tuo dempatun riffittelyn ja vihaisten lyriikoiden ruumiillistuma, on yksi omista suosikkigenreistäni. Ja vaikka en tunnekaan kovin paljon kyseisen suuntauksen bändejä (neljän suuren lisäksi), tunnen vetoa näpytellä kyseisestä genrestä ja tuntemistani bändeistä pienen kirjoitelman.

Megadethin Dave Mustaine, eräs thrashin parhaista kitaristeista

Thrashissa itseäni henkilökohtaisesti eniten viehättää upea kitaratyöskentely, varsinkin alakiellillä sahattu riffittely on aina kuulostanun mielestäni todella upealta. Myöskin tanakka ja mukaansa tempaava rumpalointi on yksi syy thrashin loistavuuteen. Vokalisoinnit vaihtelevat loistavan ja mukiinmenevän välillä, ja vaikka jonkin bändin "laulaja" ei mikään Bruce Dickinson olisikaan, voi instrumentaalinen tykitys korvata tämän puutteen mainiosti. Kaikkiaan, kyseisessä musiikkityylissä siis aggressiivinen ja mukaansa tempaava musisointi on itselleni tärkeämmässä osassa kuin esimerkiksi sanoitukset. Toki niillä saa tuettua hyvin rakennettua rässitykitystä mainiosti, mutta huonot sanat harvemmin pilaavat muuten hyvää biisiä.

Suurimmat nerot
Genrestä löytyy mittava määrä uskomattoman lahjakkaita muusikoita, mutta tässä kappaleessa kerron muutamasta omasta suosikistani. Huomioitavaa on siis se, että nämä ovat nimenomaan allekirjoittaneen omia mielipiteitä, eivät mitään absoluuttisia totuuksia.

Kitaristit
Heti ensimmäiseksi tunnen tarvetta mainita downstroken ja vaimennuksen mestarin, Metallican James Hetfieldin. Tämä mies on uransa varrella saanut aikaan aimo kasan legendaarisia riffejä, eikä hänen salamannopealle, mutta samalla myös ällistyttävän tarkalle downpickingilleen voi muutakuin nostaa hattua. Vielä kun mies hoitaa samalla myös bändinsä lauluosuudet, ei äijän kykyjä luulisi käyvän kiistäminen. Kärkijoukoissa porhaltaa myös aikanaan Metallicassa vaikuttanut, ja myöhemmin Megadethin nokkamiehenä thrashyleisön tietoisuuteen noussut Dave Mustaine. Tämän mielipiteitä jakavan neron suureksi eduksi on mainittava oma, täysin uniikki tyyli. Daven soolot ja riffit kuulostavat poikkeuksetta hyvin kekseliäiltä ja mies soittaa ne omalla tarkan mutkikkaalla tyylillään. Slayerin kitarakaksikko Kerry King & Jeff Hanneman ansaitsee myös ilman muuta maininnan. Tämä tiukasti tylyttävä duo on saanut aikaan monia loistavia riffejä, ja vaikka heidän soolonsa eivät vaikkapa Mustaineen tai Alex Skolnickiin verrattuna kuulosta kovin kaksisilta, ovat nämä kaksi ilman muuta thrashikitaroinnin kuuminta kärkeä. Jo mainittu Skolnick, joka tätä nykyä vaikuttaa jälleen Testament-yhtyeessä, ällistyttää loistavilla sooloillaan joka kerta, tehden Testamentin kuuntelusta todella nautinnollista. Loistavia kitaristejä on vielä vaikka kuinka ja paljon, mutta tässä muutama.

Dave Lombardo (Slayer)

Rumpalit
Thrashrummutuksen kiistaton suosikkini on ilman muuta Slayerin Dave Lombardo, joka jaksaa ihmetyttää järjettömän nopealla, mutta samalla tarkalla ja kekseliäällä soitollaan. Myös Anthraxin Charlie Benante on vakuuttanut minut svengaavalla soitollaan. Lähes jokaisessa thrashpumpussa on hyvä rumpali, mutta ongelma on siinä, että heitä on pelkän soiton perusteella vaikea erottaa toisistaan. (Tämä saattaa hyvinkin johtua kirjoittajan ammattitaidottomuudesta.) Poikkeuksen tekee Metallican surullisenkuuluisa Lars Ulrich, joka varsinkin nykypäivinä tuntuu livesoitossa putoilevan tahdista yhtä mittaa, eivätkä tuplabasarijyräykset oikein mieheltä enää irtoa, siinä missä esimerkiksi Lombardo tuntuu nykyään kykenevän aina vain nopeampaan rummutukseen. Vanhoina hyvinä aikoina (80-luku) Lars toki hoiti hommansa kiitettävin arvosanoin. Saattaa olla, että Metallican uskomaton suosio on noussut miehellä hattuun, eikä hän enää tunne tarvetta harjoitteluun... Who knows.

Vokalistit
Bändien vokalisteista puhuttaessa nousevat jälleen esiin samat nimet Hetfield ja Mustaine, joiden molempien laulusuoritukset kuuluvat olennaisesti 'Tallican ja 'Dethin yleissoundiin. Varsinkin Mustainen takakireä narina jakaa mielipiteitä rankasti, mutta mielestäni miehen ärhentelyt ovat hyvin persoonallisia, ja sopivat Megadethin musiikkiin kuin se kuuluisa nenä päähän. Myös Slayerin Tom Araya ansaitsee maininnan hyvin persoonallisesta ja hyvin bändinsä musiikkiin sopivasta vokalisoinnista. Araya ikään kuin äristen lausuu kappaleiden tekstiä, ja miehen aggressiivinen tulkinta on kaukana nykyajan deathmetal-bändien mitäänsanomattomasta örinäpuurosta. Testamentin Chuck Billy omaa yhtä kaikki loistavan thrashäänen, ja miehen soundissa on kuultavissa myös muita mainittuja vokalisteja melodisempi ote.

Basisteista en paljon mitään tiedä, joten heille en uskalla omaa kappaletta omistaa. Sanottakoon kuitenkin sen verran, että kaikilla neljällä suurella (joista tässä onkin pääasiassa puhuttu) on basisti, joiden soitosta en löydä mitään moitittavaa.

Chuck Billy (Testament)

Bändeistä

Metallica
Kaikkein tunnetuin thrashbändi, kaikkien tietämä metallilegenda Metallica on kaikesta 90-luvun kaupallisuudestaan huolimatta itselleni todella tärkeä bändi. 80-luvun mestarilliset albumit Kill 'Em All, Ride The Lightning, Master Of Puppets ja ...And Justice For All ovat kaikki täyttä tykitystä alusta loppuun, eikä loistavia riffejä säästellä. Bändistä on varmaankin kaikki tarvittava sanottu, ja jokaisella on kyseisestä orkesterista oma, aivan yhtä oikea mielipide kuin minullakin. Omasta mielestäni siis kyseessä on todella hyvä bändi, yksi omista suosikeistani.

Megadeth
Tämä Mustainen kasassa pitämä poppoo on vaihtanut kokoonpanoaan hyvin useasti historiansa aikana, ja ollut jopa lopettamisen partaalla vuosituhannen vaihteessa. Tällä hetkellä Davella on kuitenkin kasassa todella hyvä bändi, ja toivonkin miehen pystyvän pitämään nykyiset kaverit rinnallaan mahdollisimman kauan. Yhtä kaikki, Megadeth on julkaissut muutaman genrensä kiistattoman klassikon, parhaana esimerkkinä vuoden 1990 mestariteos Rust In Peace. Kyseinen albumi on täynnä sanattomaksi vetäviä sooloja ja jyräävän koukeroisia riffejä, maustettuna Mustainen vihaisilla lyriikoilla ja silloisen rumpalin Nick Menzan upealla työskentelyllä rumpujen takana.

Scott Ian (Anthrax)

Slayer
Kolmen suosikkini joukkoon mahtuu vielä legendaarinen Teurastaja Yhdysvaltain Kaliforniasta. Slayer on ehkä kaikista kuuntelemistani thrashbändeistä brutaalein, lähinnä kappaleiden uskomattoman tempon takia. Kaikki bändin jäsenet ovat instrumenttiensa suvereeneja mestareita, ja tämä kuuluu musiikista selvästi. Parhaat albumit bändiltä ovat mielestäni klassikon aseman ällistyttävällä kaahauksellaan saavuttanut Reign In Blood sekä myös hieman hitaammalla tempolla soitettuja biisejä sisältävät South Of Heaven ja Seasons In The Abyss.

Näiden kolmen suosikkini lisäksi täytyisi mainita liuta muita bändejä, parhaimpina Anthrax, Testament, Exodus, Overkill ja Kreator, jotka kaikki soittavat rehellisen jyräävää thrashia. Loistavia bändejä genrestä löytyy todella paljon, ja ehkä suurin syy siihen on, että jos sattuu pitämään thrashin perusrakenteesta, lähes mikä tahansa genren bändi kuulostaa silloin hyvältä.

Yhteenveto
Tämä genre siis edustaa itselleni hyvin suurta joukkoa loistavia bändejä, joilta ei energiaa ja soittotaitoa puutu. Neljän suuren lisäksi yritän kuunnella ja etsiä mahdollisimman paljon uusia thrashbändejä, ja ajan saatossa opin varmasti tuntemaan myös ne paremmin. Tämän tyylilajin musiikissa, kaikessa siinä kitaroinnin moottorisahamaisessa soundissa, rumpujen "päättömässä" paukutuksessa ja aggressiivisessa vokalisoinnissa vain on jotain, joka vetoaa minuun. Toivottavasti joku jälleen sai tästä artikkelista jotain muutakin irti kuin myötähäpeän tunteita. Thrash 'till death!

Linkkejä:
Metallica - Blackened (live)
Megadeth - Holy Wars (live)
Slayer - Raining Blood (live)
Anthrax - Indians/Heaven And Hell (live)

Rautainen Neito ja kuinka hän vaikutti elämääni

2010-08-23T21:01:00.001+03:00

Ah, mitä olisikaan oma blogini ilman Iron Maidenista kertovaa artikkelia...? Ei niin mitään. Ja vaikka kaikki vähänkään viestejäni 80srocksin puolella seuranneet ovatkin jo luultavasti saaneet tarpeekseen Maidenin hehkuttamisestani, niin pakkohan se tällainen kirjoitelma on silti raapustella.

Siis, Maiden... Usein asiaan vihkiytymättömät kysyvät minulta tätä samaa asiaa: Mikä siinä viehättää? Miksi jaksan kuunnella kaikki IrMan levyt läpi kerta toisensa jälkeen? Mikä saa minut suorastaan palvomaan kyseistä yhtyettä? Vastaus on loppujen lopuksi sangen simppeli. Mikään muu yhtye maailmassa ei tee yhtä loistavaa musiikkia. Toki Maiden edustaa aivan perusklassista heavy metallia kaikkine kliseineen ja perusrakenteineen, mutta mikään muu yhtye ei onnistu yhdistelemään rankkuutta, uskomattoman melodista otetta ja hyvää energiaa samalla tavalla kuin Steve Harris ja kumppanit. Yhtyeen kaikki jäsenet ovat erinomaisia muusikoita, ja yksi syy Maidenin ylivertaisuuteen onkin kaikkien bändin jäsenten musiikillinen nerous, joka saadaan kerta toisensa jälkeen parsittua yhtenäiseksi kokonaisuudeksi loistavien biisien muodossa. Eikä sekään pahitteeksi ole, että bändissä vaikuttaa maailman paras vokalisti Bruce Dickinson.

Tuotanto
Kuten kaikki yhtyeen fanit epäilemättä tietävät, ei Maidenin 15 albumin katalogista löydy yhtäkään läpeensä huonoa levyä. Blaze Bayleyn aikaisista levyistä (The X-Factor 1995 ja Virtual XI 1998) en henkilökohtaisesti pidä läheskään yhtä paljon kuin muista bändin tuotoksista, mutta niilläkin on toki omat kirkkaat hetkensä. Sign Of The Cross (TXF) ja The Clansman (VXI) kuuluvat molemmat jopa Maidenin parhaimpien biisien joukkoon. Nämä yhdeksänkymmentäluvun kiekot eivät kuitenkaan anna mitään vastusta legendaarisille 80-luvun albumeille. Legendaarinen värisuora The Number Of The Beast (1982), Piece Of Mind (1983), Powerslave (1984), Somewhere In Time (1986) ja Seventh Son Of A Seventh Son (1988) tarjoilevat kaikki kuuntelijalleen kertakaikkisen täydellistä musiikkia. Adrian Smithin ja Dave Murrayn kitarat jylläävät raskaan melodisina, Steve Harrisin upea bassopompottelu pääsee oikeuksiinsa loistavien Martin Birchin luomien soundien ansiosta, Nicko McBrain paukuttaa rummuillaan energistä komppia sekä toinen toistaan upeampia fillejä ja Bruce Dickinson laulaa kuin viimeistä päivää. Mikään näistä albumeista ei sisällä varsinaisia filleribiisejä, vaikka Number Of The Beastilla muutama keskinkertainen veto onkin, ja Seventh Sonin Can I Play With Madness tuntuu auttamatta olevan hiukan väärällä levyllä. Muutamista pikku kauneusvirheistä huolimatta nämä albumit edustavat musiikkia kaikkein täydellisimmillään, eikä niiden kuunteluun tunnu koskaan kyllästyvän.
Vaikka Rautaneito teki upeaa musiikkia jo kahdella värisuoraa edeltävällä levyllään (Iron Maiden 1980 ja Killers 1981), on yhtyeen toiseksi parhaaksi aikakaudeksi eittämättä nostettava 2000-luku. Tällä aikakaudella

Murray ja Smith vauhdissa

Maiden on saanut ikäänkuin 80-luvun neroutensa takaisin. Upeat albumit Brave New World (2000), Dance Of Death (2003), A Matter Of Life And Death (2006) ja aivan hiljattain julkaistu The Final Frontier osoittavat, että yhtye on edelleen luomisvoimansa tunnossa, eikä bändi osoita taantumisen merkkejä. Varsinkin kaksi tuoreinta albumia nousevat allekirjoittaneen listoilla korkealle, jopa kasarituotosten rinnalle. Maailman paras bändi on edelleen voimissaan, ja tämä jos mikä lämmittää minun ja varmasti myös monen muun mieltä.

Merkitys
Iron Maidenin merkitystä itselleni tuskin tarvitsee enempää korostaa. Olen viettänyt yhtyeen musiikin parissa niin monia upeita hetkiä, että tunnen olevani etuoikeutettu päästessäni kuulemaan näiden nerokkaiden miesten musisointia. Maidenin merkitys myös koko genren kannalta on varmasti selvä. Yhtye nousi pinnalle New Wave Of British Heavy Metal -liikkeen myötä, päivitti ilmaisuaan hieman omaaa soundiaan kohti ja nousi sitten maailman suosituimpien heavy-bändien joukkoon 80-luvun puolivälissä. Lähestulkoon kaikki nykyajan metallibändit ovat jotain velkaa Iron Maidenille, ja bändi nauttiikin suurta arvostusta myös kolleegoidensa keskuudessa. Tämä jos mikä on oikein.

Tiivistettynä
Tämä bändi on siis itselleni se kaikkein rakkain, ja yhtye omaa järkyttävän suuren fanipohjan niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Bändillä on aimo kasa loistavia levyjä, joista muutamia arvostelen varmaankin täällä blogissanikin. Toivottavasti tästä kirjoitelmasta joku sai jotain iloa revittyä irti, vaikka aika ilmiselviä asioita tässä kerroinkin. Itse ainakin nautin (: Up The Irons my friends!

Linkkejä:
The Final Frontier arvioni
Bändin kotisivut
Rautaneito - suomenkielinen fanisivusto

Ps. Kommentoinit on enemmän kuin toivottavaa
Pps. Pahoittelen rivien heittelyä, en tiedä miksi se tekee noin.

Yleistä schaibaa

2010-08-23T17:40:00.000+03:00

Tervehdys!

Tässä blogissa tulette, arvon lukijat, lukemaan levyarvosteluja, yleisiä bändijuttuja ja muuta asiaa (tai vähemmän asiaa) liittyen metallimusiikkiin. Kirjoittaja on siis Ilkka Pättikangas, joka tunnetaan Rautaneito.comissa ja 80srocks.netissä nimimerkillä Hilguma. Heavy-musiikki on suuri intohimoni, ja kirjoitusten faktojen puutteen sekä yleisen tietämättömyyden, joita joskus saattaa esiintyä, toivonki paikkaavani puhtaalla innolla. Tekstejä pyrin kirjoittamaan muutaman päivän välein, mutta koulutyön määrästä tms. johtuen saattaa kirjoitusten välinen aika joskus venähtää.

Aluksi muutama kuva kirjoittajasta itsestään. Tämän näköinen jantteri siis on kyseessä:

Musiikin kuuntelijan urastani sen verran, että metallimusiikkiin tutustumiseni tapahtui suhteellisen myöhään, vasta noin kolme vuotta sitten. Kuulin muuan Iron Maiden -nimisen yhtyeen Different World -kappaleen koulun aamunavauksessa (tuhannet kiitokset sille tuntemattomalle ihmiselle joka muutti elämäni) ja myöhemmin kotona YouTubesta. Kliseisesti voi tässä vaiheessa todeta, että paluuta ei ollut. Maidenin tarjoama kitarailotulitus sekä Bruce Dickinsonin jumalainen ääni lumosivat minut hetkessä. Siitä lähtien on kyseinen yhtye ollut kiistaton suosikkini, enkä usko asiaan tulevan muutosta. Muita suosikkibändejäni ovat kaikkien tuntemat Metallica, Megadeth, Blind Guardian ja Running Wild sekä ehkä hieman tuntemattomampi Opeth. Tietenkään kaikki kuuntelemani artistit eivät ole tuossa, ja yritän myös etsiä uutta musiikkia joka päivä.

Tässä siis pieni pohjustus, ensimmäinen varsinainen artikkeli ilmestynee muutaman päivän sisällä. Tuhannet kiitokset Sinulle, jos/kun jaksat seurata tätä blogia!!

Linkkejä:

Last.fm profiili
Facebook-profiili
Kummassakin saa vapaasti lähettää kaveripyyntöä :)