Arvostelussa: Megadeth - Endgame

Endgame, julkaistu 9.9.2009

Tämä Megadethin 12. studioalbumi esittelee tällä kertaa maestro Dave Mustainen lisäksi kitaristi Chris Broderickin, rumpali Shawn Droverin ja basisti James LoMenzon. Dave on tälle albumille saanut haalittua kasaan loistavan läjän muusikoita, ja jälki on sen mukaista. Tuottaja Andy Sneapin loihtimien todella hienojen soundien höystämänä kuullaan pitkästä aikaa erittäin aggressiivinen ja nopea, mutta samalla ilahduttavan melodinen Megadeth, joka ei tällä kertaa jätä ketään kylmäksi. Itse nostaisin tämän albumin jopa 'Dethin parhaiden levyjen joukkoon.

Dialectic Chaos (2.26)
Albumi käynnistyy poikkeukselliseen tapaan instrumentaalikappaleella. Biisi lyö kuuntelijalle luun kurkkuun heti ensisekunneista lähtien tarjoillen nopeita ja melodisia kitarakuvioita, joita Dave ja Chris vuorotellen tykittävät, sekä rivakkaa rumpalointia Shawnilta. Kappale on juuri sopivan pituinen instrumentaaliksi, ja onnistuu johdattelemaan kuuntelijan levyn sisälle erinomaisesti. 9.5/10

This Day We Fight! (3.27)
Levyn ensimmäinen "oikea" biisi starttaa heti avausraidan perään, ilman taukoa. Biisi nostattaa väkisinkin hymyn huulille heti alusta pitäen: Thrash metal is back! Kappale on juurikin loistavaa thrashtykitystä alusta loppuun, jättäen kuuntelijan lopuksi haukkomaan henkeään. Daven vokalisoinnit kuulostavat ilahduttavan hyviltä, ja lyriikat ovat pirullisen vihaiset. Headbängäys on pakollista tämän kappaleen tahtiin. Tälle loistavalle thrashbiisille ei voi antaa kuin 10/10

44 Minutes (4.37)
Hengästyttävän aloituskaksikon jälkeen Dave kumppaneineen löysää tempoa aavistuksen. Tämä biisi edustaa hieman melodisempaa puolta nyky-Megadethistä, tuoden mieleen vuoden 1992 klassikon Countdown To Extinctionin. Sanoitukset ovat jäälleen hyvät, ja Dave "laulaa" ne omalla loistavalla tyylillään. Kappaleen suurin plussa on kuitenkin upea kitarointi, varsinkin Chrishin soolo on aivan loistavaa kuuneltavaa kaikessa melodisuudessaan. Viimeistään tässä vaiheessa käy selväksi, että mies on aivan täydellinen virtuossi oman instrumenttinsa kanssa. 9.5/10

1,320 (3.50)
Ja sitten onkin jälleen aika kiihdyttää. Hienon riffin saattelemana käyntiin lähtevä biisi kertookin juuri kiihdytysajosta, kaikesta siitä adrenaliinin vyörystä, joka ottaa kiihdytysajajan valtaansa kun auto syöksyy järkyttävää nopeutta pitkin rataa. Biisin alkupuoli rullaa jo kiitettävällä temmolla, mutta loppuosassa bändi innostuu nostamaan nopeuttaan vielä entisestään, ja ainakin allekirjoittanut ei voi kuin hymyillä typeränä kuunnellessan kun Dave ja Chris runkkaavat kitaroistaan toinen toistaan hienompia sooloja. 10-/10

Bite The Hand (4.01)
Seuraavaksi vuoroon tulee ehkäpä albumin heikoin raita, joka sekin on kuitenkin erittäin hyvää tasoa. Varsinkin biisin kertosäe on mielestäni aika huono. Se ei kuitenkaan haittaa niin paljoa, etteikö kappaleen muista hyvistä osuuksista voisi nauttia täysin rinnoin. Tässä vaiheessa täytyy sanoa, että kyseessä on erinomaisen tasainen levy, koska kaikki biisit erottuvat siltä edukseen, eikä heikkoja tai edes "hyviä" kappaleita ole mukana. Bite the Hand saa arvosanakseen 9/10

Bodies (3.34)
Seuraava biisi alkaa Daven laulun saattelemana hieman verkkaisemmalla riffittelyllä. Biisin sanat ovat jälleen tuttua Dave-tasoa ja varsinkin kertosäe pistää hymyilyttämään. And all along the road, All the bodies left behind, May all have been good friends, Just not good friends of mine. Niimpä niin. Kappaleen paras osuus on kuitenkin tälläkin kertaa Chrisin soolo. Eihän tuollaisesta upeasta fraseeurauksesta voi olla pitämättä? Biisi loppuu mystiseen kitaran surinaan ja saa arvosanaksi 9+/10

Endgame (5.57)
Albumin nimikkoraita ja samalla myös levyn pisin biisi jatkuu suoraan Bodiesin lopusta. Kappale alkaa pelottavalla kitaroinnilla ja megafooniin huudetuista tiedotteista. Dave maalailee sanoituksissaan apokalyptisia mielenmaisemia ja kritisoi Yhdysvaltain johtajia rankalla kädellä. Kappale on ehkäpä levynsä moniosaisin ja myöskin vaikeiten aukeava teos, mikä on kuitenkin vain hyvä asia. This is the end of the road, This is the end of the line, This is the end of your life, This is the Endgame. Jälleen kerran on sanottava, että kitarointi esiintyy tässä biisissä edukseen, ja myös Shawn loistaa rumpujensa takana, kuten kaikissa muissakin biiseissä. Tämä hieman mystinenkin, ulosfeidautuvaan sooloiluun loppuva biisi saa pisteikseen 10-/10

The Hardest Part Of Letting Go...Sealed With A Kiss (4.42)
Levyn pakollisen balladin vuoro. Cleanilla introlla starttaava biisi edustaa Megadethia kaikkein melodisimmillaan, ja sopii hyvin tasapainottamaan muuten melko raskassoutuista levyä. Sanoituksen ovat täynnä katkeruutta ja tuskaa: But I learned long ago, If you love someone you have to let it go, Let it go... Surullisista tunnelmista vaihdetaan hieman rivakampaan poljentoon, kun särökitarat asuvat mukaan peliin. Shawn ällisyttää biisissä muutamalla todella hyvän kuuloisella fillillä ja Chris sooloileen elämänsä kyllydestä. Kaikkiaan kappale on hyvin onnistunut ja saa 9/10 arvosanan.

Headcrusher (3.26)
Edellisen biisin haikeiden tunnelmointien jälkeen Megadeth tekee täyskäännöksen ja pamauttaa seuraavalla biisillä kuulijaansa turpaan oikein olan takaa. Tämä mielipuolisella tappingilla käynnistyvä thrashbiisi on kiistatta levynsä paras kappale. Now let the torture begin!! Dave karjaisee eikä biisin tempo tasaannu missään vaiheessa. On ilahduttavaa, että näinkin vanha bändi pystyy vielä 2000-luvulla tekemään tällaisen biisin. Tämä riffimylly saa arvosanakseen ehdottoman 10/10

How The Story Ends (4.29)
Mielipuolisen Headcrusherin jälkeen alkava How The Story Ends alkaa mukavan groovaavalla riffillä, ja sama tahti jatkuu koko biisin läpi. Eihän tuon edellisen hullun biisin jälkeen oikein napakymppiin voi osua näinkin verkkaistempoisella biisillä, mutta hommansa tämä kappale hoitaa paremmin kuin hyvin. Tasaisen varmaa Endgame-tasoa oleva biisi, jossa keskivaiheilla mausteena käytetään akustisiakin kitaroita. Biisi loppuu samaan hyvään riffiin kuin alkoikin. 9+/10

The Right To Go Insane (4.18)
Viimeinen biisi alkaa mukavalla bassointrolla ja jatkuu siitä tutun loistavalla Mustaine-riffittelyllä. Biisin säkeistöt kulkevat keskitempoisina ja aina yhtä loistavan ala-E-kielen dempatun sahauksen saattelemina. Loppuosassa biisi kiihdyttää jälleen tempoa tarjoillen muutaman todella kovan soolon ja hienon riffin, johon on hieno lopettaa näinkin loistava albumi. 9.5/10

Kyseessä on siis mitä mainioin albumi, joka - kuten sanottua - edustaa itselleni aivan Megadethin parhaimpia tuotoksia. Varsinkin kitarat ovat tällä levyllä aivan ällistyttäviä, enkä yhtään ihmettele Kerry Kingin sanoja miehen mainitessa Megadethin olevan nykyajan kitaranörttien suosikkibändi. Jos et ole tähän levyyn vielä tutustunut, niin virhe kannattaa korjata ensi tilassa. Up the Mustaine!

Headcrusher musiikkivideo